lauantai 25. heinäkuuta 2015

Kämmekkäät maailmalle

Niin, valmista on ollut pidempäänkin, mutta kun ei oo aikaa tai jaksuja tänne kirjuutella aina. Mutta kattellaas vaikka sitten sitä ammoin ollutta pika-arpasua ja sitä palkintoa joka on jo ollut omistajallaan aikansa. Siinähän kävi niin, että arvonta voitto osu sitte sille kommentille, joka sai mun inspiraation heräämään ja mut toimimaan. Kommenttejahan ei ollut järin monta ja meinasin jokaiselle jotain ensin, mutta sitte loppu vuorokausista tunnit kesken... höh. Mutta niin palkinto lähti MiunMaulle ja vastauksella:  Kevääseen kuuluu ehdottomasti koivun hiirenkorvien kirkuvan vihreä ja kämmekkäät

Tuosta tuli heti mieleen oma nalle värjäys sekä kämmekäsmalli... joten ei ku puikot heilumaan....


Tässä nyt on seassa täysin valkoisia kohtia, mutta tuo itse vihreä on mielestäny juurikin sitä hiirenkorvien vihreää. Ohje on Ullaneuleesta Pavelma-kämmekkäät.

Puikkoina oli bambuiset 3 mm sukkikset, olis ehkää saanu olla aavistuksen pienemmät, esim 2,75 mm mun käsialalla.. Mutta kivat näistä tuli ja tasaan ihan sairaasti tuo jälki pesun jälkeen.


Toiset jos teen, saattasin vielä tehä pätkän mallineulosta tai sitten sormien kohtaan joustinta pidemmästi. Kivat näistä kuitenki tuli ja painoa näillä sitten 35 grammaa.


Ja kovasti tulivat tarpeeseen ja toivon mukaan käyttöön myös, oli tuo käsiala aikaste epätasasta viimestelystä huolimatta.

Sitten siihen osioon, että skippaa tästä heti teksti, jos ei kiinnosta. Mutta palataksemme Romppuun. Torstai oli myös rankka päivä. Hautasin Murun silloin. Erikoisen teki tästä se, että tein sen alusta loppuun itse. Anoppilassa viimeisen lepopaikan on saaneet jo Milla ja Maija. Appiukko on heidät haudannut. Nyt tuli tämä tilanne niin nopeasti, että ei ollut kerennyt hautaa kaivaa. Hyvä niin. Sanoin jo lähtiessä miehelle, että mikäli hautaa ei ole kaivettu kaivan itse, että Rompun kohdalla on kaikki saatettava kerralla loppuun ja haluan itse olla paikalla. Ensimmäisenä kävin katsomassa, että ei ole vielä appiukko ennättänyt kaivaa. Ruokaakin oli, mutta minulle ei juurikaan maistunut. Tottakai söin jonkun verran ja sitten se tärinä alkoi. Se oli ihan käsittämätöntä, tärisin kokonaan, mutta lapion saatuani kaivoin Rompulle paikan Millan ja Maijan viereen. Laskin murun itse hautaan, peittelin itse ja kun maa oli erittäin kivistä kehystin niillä isoimmilla kivillä haudan. Appiukko sitten laittaa kunnon reunuksen, jatkumoksi muille haudoille ja aikoo kuulemma tehdä kunnon ristin johon tulee joka kissan nimi.

Kovin paljon pidempään ei vierailumme tällä kertaa kestänyt. Kun pääsimme kotiin lähdimme lenkille. Sanoin miehelle, että en välttämättä jaksa kovin pitkästi, kun en ole pariin päivään syönyt kunnolla. Mutta niin vain se Rompun ajatteleminen sai minut lisäämään mutkia sinne tänne ja tuonne, loppujen lopuksi juoksimme yli kymmenen kilometriä. Minulla kyllä on tapana surut ja kiukut juosta pois, että sinänsä ei yllätys. Tätä surua ei vaan juostu yhdellä lenkillä mihinkään. Muuten purkaisin ensi viikon lauantaina tuon surun, mutta kun on pyydetty ystäväni mukaan ei lähdetä apinan raivolla suorittamaan Extreme runia.

Niin, Oulun Extreme on siis ensi lauantaina ja tässä onkin viime viikot juostu kiitettävästi. Kunto on kohdillaan. Nyt on kuitenkin ensi kertalainen mukana ja sen mukaan mennään. Sitten on taas syyskuun alussa Peurunka. Ehkäpä siellä sitten, maasto on vaan rankempi tämmöselle tasamaan tallaajalle. Ouluun saa tulla kannustamaan ja vaikka ottamaan kuvia, jos siellä päin silloin liikkuu. Ja mikäli liikkuu suosisttelen tulemaan paikan päälle ihan yleisöön, huikea liikuntatapahtuma vaikka ei itse juoksekaan.

Vielä viikko töitä ja sitten olisi jopa parin viikon loma. Ihania kesäpäiviä kaikille!

Ja suuri kiitos kaikille, jotka myötäelävät Rompun ikiuneen saattamisessa. Toisille eläimen menetys ei ole mitään, mutta toisille kuten minulle se on ystävän menetys. Rakas Muru, Kuningatar, Tyttö nimeltä Romeo, jne on puolen elämäni aikainen kumppani ja se on rankkaa, tuntuu pitkään.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kiitos ja hyvää matkaa rakas ystäväni!

Muistan sen päivän, kun sinä tulit elämääni. Se oli perjantai syyskuussa 1997. Olin saman viikon keskiviikkona muuttanut ensimmäiseen omaan kämppään. Siitä asti olet kulkenut vierelläni, vaihtanut kaupunkia mukanani pari kertaa. Ollut tukena ja turvana, kuten minäkin sinulle. Minuun olet turvannut pahassa olossasi. Pyysin sinua antamaan minulle jonkin merkin kun on liian paha olla, sen sinä annoita minulle viime päivinä ja minun oli tehtävä raskas päätös ja raskas matka kanssasi. 



Nyt tiedän sinulla olevan hyvä olla, ei enään kipuja. Suru on suunnaton ja minusta puuttuu palanen, sinä otit sen mukaasi tähtimatkallesi. Kuitenkin samaan aikaan on helpottunut olo, sinä et kärsi.


Olit kuningatar. Tiesit miten poseerataan kameralle. Olit niin monessa mukana, osallistuit lähes kaikkeen. Ensimmäisessä kodissa kävit kanssani myös suihkussa. Siellä oli vain verho, kun myöhemmin on ollut kaappeja joissa et tykännyt käydä. Olit myös kova leikkimään vedellä ja siinä ei haitannut oma kastuminen. Olithan tässäkin kodissa aina suihkussa kun joku meistä oli siellä käynyt.


Muistan kuinka hait tarvittaessa turvaa minusta. Kun olit leikkauksen jälkeen kipeä, nukuit kainalossani yöt. Aina olit vastassa kun tulin kotiin. Olit todellinen kaunotar.

Viime aikoina tarkkailin sinua ja huomasin muutosta huonompaan, silloin pyysin sinulta merkkiä kun on aika. Eilen vielä sain kuvia sinusta kauniina, sain kuvaan myöskin oman tapamme olla, sinun otsasi minun leuan alla.


Tänään oli aika tehdä viimeinen matka. Sinä tiesit senkin, tiesit koska on aika lähteä ja kävelit kantokoppaan itse. Vielä viimeisen kerran näytit kipakan luonteesi ja sähähdit nukutuspiikistä kunnioitettavasti. Sitten saimme esikoisen kanssa silitellen saattaa sinut ikuiseen uneen, kivuttomaan turvasatamaan. Kiitos kaikesta rakas ja hyvää tähtimatkaa Muru.


Niin, tänään oli aika ja Rompun elämänlanka katkesi, kuten esikoisemme asian on viime aikoina ilmaissut. Eilen aamulla vain tiesin, että nyt on aika luopua, etten halua rakkaani kärsivän. Töiden jälkeen soitin eläinlääkäriin ja tänään oli viimeisen matkan aika. Huomenna menemme anoppilaan hautamaan ystävämme. Esikoisen kanssa on asiasta puhuttu jo viime syksynä, että joudumme päättämään itse sen päivän. Ensi reaktio häneltä oli eilen karjaisu: voi jum****ta ja nyrkin iskeminen pöytään. Itkun jälkeen hän oli itsekkin samaa mieltä, päätös on Rompun parhaaksi, emme halua kipuja enempää hänelle. Esikoinen myös halusi lähteä mukaani ja sen hänelle sallin. Voin sanoa, että varmasti auttaa häntä surutyössä, oli todella ihana eläinlääkäri ja osasi selittää mitä tapahtuu esikoiselle hienosti.

Romppu todellakin antoi minulle merkin koska on aika. En voi sanoa mikä se merkki oli, mutta eilen vain tiesin merkin saaneeni. Eilinen ilta hemmoteltiin urakalla Romppua ja tänään kun tulin töistä laitoin katokopan valmiiksi. Juuri ennen kuin sanoin miehelle ja pojille, että on aika sanoa hyvästit käveli Romppu itse koppaan. Ehkä siksikin olen kuitenkin helpottunut, Romppu kertoi näin minulle tämän olevan oikea hetki. Suru on kova ja itku tulee vähän väliä, palanen minua meni Rompun mukana, onneksi kauniit muistot jäi ja tieto, että koko aikuiselämäni aikaisen kumppanin ei tarvinnut kärsiä, kykenin päästämään ajoissa.

Käsitöistä on kuvia ja kuvaamattomia ja on ollut tarkoitus postata, mutta nyt sitten tulikin muistokirjoitus ensin.